Maanpuolustuskorkeakoulu

Kaaderiperustamisesta aluejärjestelmään : suomalaisen liikekannallepanojärjestelmän kehittyminen 1918-1945 ISBN-13: 978-951-25-3011-3   Painopaikka: Punamusta Oy   Sivumäärä: 317   Tekijät: Ratinen, Juha   Hinta 43.27 € Tässä väitöskirjassa selvitetään, miten suomalainen liikekannallepanojärjestelmä kehittyi itsenäisyyden alun ja jatkosodan jälkeisen demobilisaation välisenä aikana. Tutkimuksen aikarajaus on asetettu vuosiin 1918–1945. Itsenäistymisen alkuvuosina armeijan liikekannallepano perustui saksalaisilta ensimmäisen maailmansodan jälkeen perittyyn kaaderiperustamiseen. Kaaderiperustamisjärjestelmässä joukko osastot toimivat perustamispaikkoina ja niiden tehtäviin kuuluivat koulutus, liikekannallepanon suojaaminen suojajoukkona ja itse liikekannallepano. Järjestelmä todettiin nopeasti suomalaisiin olosuhteisiin liian kankeaksi. Myöhemmin kaaderiperustamisen tilalle kehitettiin aluejärjestelmä. Aluejärjestelmässä liikekannallepano erotettiin joukko-osaston tehtävistä ja vastuu annettiin aluejärjestölle. Aluejärjestelmän kehitystyö oli vaiherikas yli kymmenen vuoden ajanjakso, jonka aikana uuden järjestelmän käyttöönottoon tarvittiin niin onnea kuin ihmisten päättäväisyyttä. Aluejärjestelmä otettiin käyttöön toukokuun alussa 1934. Aluejärjestelmän alkuidea on peräisin Norjasta. Aluejärjestelmän kehittämisestä ja vaihtamisesta kaaderiperustamisen tilalle vastasi silloinen eversti Leonard Grandell. Liikekannallepanojärjestelmää tarvittiin tutkittuna aikana kolme kertaa. Ensimmäisen kerran järjestelmää käytettiin Münchenin kriisin aikana syyskuussa 1938. ”Syyskuun kriisinä” tunnettu tapahtumaketju toimi eräänlaisen liikekannallepanon kenraaliharjoituksena. Kenraaliharjoituksen tärkein kehitysaskel oli henkilöiden kutsumisen joustavoittaminen. Kehitystyön avulla sodan ajan joukkoja voitiin kutsua ylimääräisiin harjoituksiin valmiiksi tehdyillä kutsukorteilla. Seuraavan kerran järjestelmää tarvittiin ennen talvisotaa. Talvisodan liikekannallepano onnistui ennakkoarvioista poiketen – rauhallisesti ja kutsumalla reserviläiset ylimääräisiin harjoituksiin. Talvisodan jälkeen kotiuttamisen – demobilisaation – suunnittelussa oli kuitenkin puutteita. Liikekannallepanokyky laski tämän seurauksena. Tilanne Suomen lähialueella säilyi kireänä ja suojajoukkojen määrä pidettiin korkeana. Välirauhan aikana suojeluskuntajärjestön rooli liikekannallepanojärjestelmän osana kasvoi ja perustamispaikkoja hajautettiin merkittävästi talvisodasta. Liikekannallepanojärjestelmä kehittyi huippuunsa vuoden 1941 kevään aikana. Kolmannen kerran liikekannallepanojärjestelmää tarvittiin jatkosodan liikekannallepanossa. Liikekannallepano onnistui erittäin hyvin ja jälleen ilman häiriöitä. Hyökkäysvaiheen menestyksen jälkeen osa kenttäarmeijasta kotiutettiin talouselämän tarpeisiin. Kotiuttaminen tehtiin samoilla periaatteilla kuin perustaminen oli tehty edellisenä kesänä. Kotiutetut joukot kutsuttiin uudelleen palvelukseen ennen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamista kesäkuussa 1944. Järjestelmä toimi joustavasti molempiin suuntiin. Jatkosodan jälkeinen demobilisaatio onnistui hyvin. Sodan jälkeisinä hetkinä liikekannallepanokyky säilyi korkeana. Rauhansopimusta valvomaan tullut Liittoutuneiden valvontakomissio kuitenkin romutti liikekannallepanokyvyn pakottamalla suomalaiset varastoimaan kaiken sotamateriaalinsa keskusvarikoihin. Suomi oli menettänyt liikekannallepanojärjestelmänsä ja samalla liikekannallepanokykynsä. Jos Neuvostoliitto olisi halunnut vallata Suomen vuoden 1945 keväällä tai sen jälkeen, ei sen estämiseksi olisi ollut tehtävissä paljoakaan.

« Takaisin